Se liikkuu!

Neiti nimittäin. Viimeiset neljä päivää on kehitytty niin hurjaa tahtia että heikompaa hirvittää: perjantaina istuttiin ilman tukea, lauantaina noustiin omin voimin istumaan, sunnuntaina yritettiin kömpiä sinne tänne ja tänään maanantaina Neiti möngersi innokkaasti keskeyttämään Äidin lempiharrastusta, päivän lehden lukua lattialla. Vauhti ei ole vielä hurja, mutta selkeä ajatus touhussa jo on.

Mikä sitten sai Neidin liikkeelle, vaikea sanoa. Ollaan yritetty ohjata ja auttaa Neidin yrityksiä nousta istumaan ja kontata eteenpäin. On täällä jopa kontattu malliksi! Liekö nämä olleet apuna älyämään miten sitä kroppaa saa liikutettua, sitä ei voi varmaksi sanoa, mutta tuskin niistä haittaakaan on ollut. Useinhan ensimmäiset onnistumiset ovat silkkaa vahinkoa, mutta niistä vauva hoksaa miten homma toimii. Ja toivottavasti sama auttaa myös hoksaamaan mikä ei toimi, esimerkiksi taaksepäin nojaaminen istualtaan ei kannata, siitä seuraa pään kolahdus ja huuto.

Tänään käytiin myös mummolassa, minne on meiltä matkaa noin neljä kilometriä. On melkoista luksusta että apuvoimat asuvat noinkin lähellä. Varsinkin alussa kun Neiti työllisti 24/7 ja nukkuminen oli huonoa sekä yöllä että päivällä, meinasi Äidin jaksaminen loppua kesken. Silloin oli hyvä kun pystyi pyytämään apua läheisiltä ja sai sitä nopeasti. Omat vanhemmat ovat tulleet taas erilailla tärkeiksi ja läheisiksi Neidin myötä. Olen myös oppinut että apua saa ja kannattaa pyytää heti kun siltä tuntuu, eikä vasta sitten kun on jo liian myöhäistä. Vaikeaa on myöntää, ettei jaksa hoitaa omaa lastaan, mutta se jos mikä on oikea hetki niellä ylpeytensä ja pyytää apua. Maailma näyttää taas paljon valoisammalta kun saa hetken nukkua rauhassa ja arkea jaksaa taas pyörittää. Ja vaikkei Neiti enää ole läheskään niin vaativa, on hoitoapu silloin tällöin oikein tervetullutta, pääsee Miehen kanssa viettämään sitä kuuluisaa parisuhteen laatuaikaa.

Höyrytetty parskaali on tällä hetkellä parasta ja helpointa sormiruokaa.